Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden ulottuvilta.
Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.
Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle nuotiollemme.
»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut silmäkulmissa tällaista kiivetessä.»
Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen vaivuimme torkuksiin.
Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen, muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.
Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa. Se oli heräämisemme ensi oireita.
Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista. Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker, kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin, että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme nuotiota.
Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua. Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä riistettäisiin.
Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen, sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.