»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.
»Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?»
»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen rahapula — Monte Carlo — —»
Tim purskahti nauruun.
»Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim.
»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja, antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»
Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan, jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.
»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt,
Mr Clare.»
Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.
»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko.
Älä sinä mr clarittele minua!»