»Jättänyt! Mitä varten?»
»Päästäkseni tänne takaisin.»
Minun oli vaikea käsittää häntä.
»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi ehkä yhtä suurella summalla lisää?»
»Pilkulleen.»
»Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.»
»Mahdollisesti», myönsi hän.
»Miksi teit niin?» rukoilin minä.
Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja kääntyi vihdoin minuun päin.
»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet puhaltelivat?»