Hän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui.
»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta, se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. — He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella, niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»
Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle nuotiota kuin sulava guano suinkin salli.
»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta, kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme tuntia sitten haastelitte.»
Neljäs luku.
KARJAVARKAAT.
Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista, sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia leveä.
Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla, johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka. Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla, pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.
Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja» luolia.
Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.