»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.
»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää, ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään takaisin.»
Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.
Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta se oli myös erinomaisen liukas.
Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.
Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.
Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin, muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.
Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin. Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan kolmen tuuman vahvuinen.
Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet huolistamme.
Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.