Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin, joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä Uusi Meksikokin näytti.
Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja, kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään ja paistinpannu oli täynnä lihaa.
»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla sellaisille liian ahdas paikka.
»Illallista syödään», sanoin iloisesti.
Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani iltaviileässä.
»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä.
»Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»
»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui vastaamme.
Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.
»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet poltinraudan varsin hyvin.»
Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta en voinut auttaa asiaa.