»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.
»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.
»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty lehmäkin.»
Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.
Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä. Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.
»Oletko hengissä?» huusin minä.
»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne niin pian kuin voit».
»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.
»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»
Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.