KARJAN KO'ONTA.
Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta, epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista toraili.
»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»
Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.
Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.
Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin. Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.
Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen pian muodostui uusi ryhmä.
Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä. Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä. Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman valonpiiriin taas.
Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin pehmeä usvameri.
Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean pölypilven.