Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä, taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen. Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.
Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.
Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi, aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan, välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän, ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä, ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,, vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei, se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.
Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.
Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen, joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti yli odotusten huvia.
»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.
»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen satulaan.
Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu, jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.
»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista, mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.
Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.