Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.
Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen, ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.
Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla. Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan, karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.
Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt, pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.
Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti. Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua laakson suojaan.
Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.
Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan, huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli havainnut heikon kohdan.
Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta, vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita. Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä. Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani. Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.
Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.
Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.