Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun, jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.
Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta ulos.
Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen, oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.
Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja minä kävimme taas työhön.
Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana. En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet. Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.
Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa. Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin, niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen laajalle.
Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin, mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.
Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen. Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.
Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien, hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.
Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla, joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin terveellisesti vaikuttavan metelin.