Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.
»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän toisella puolella olevaa mäkeä ylös.
Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti. Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan. Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois. Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.
Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan miesten läheisyydessä.
Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.
Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä vapauttamiaan nälkäisiä miehiä.
Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.
Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi vieressä vartijana.
Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa. Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.
Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin. Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään itsepintaisuuteen.