»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»
Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.
Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin, näennäisesti päämaalia vailla.
Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.
Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella, karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut polttoraudan suloa.
Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.
Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä eläimen olin valinnut.
Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti, kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi. Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin, kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin. Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä. Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä. Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi, harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.
Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen, pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa. Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta, onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G. hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen edessämme.
Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.