Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän. Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne näkyvistä.
Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään. Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.
Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni. Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä, jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.
No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani ajaakseni sen ylös.
Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni. Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.
Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas, sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti tekemän hyökkäyksen.
Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja, mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa, joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon suhteen, nauroi hän vaan.
»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»
Ja siten opin yhden asian lisää karjakomennossa.
Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo loppuaan.