»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New
Yorkista.»
»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai kahdessa laatikossa.»
Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän Socatone Billiksi.
»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa», yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en kuitenkaan tehnyt.
Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.
Karjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin.
»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis, jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa kaitselmukseen.»
Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista. Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään. Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun nousua odotellessaan.
Socatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti.
»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon», virkkoi hän.