»Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja.
Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.
* * * * *
Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne. Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.
»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»
»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut. Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»
Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään
Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.
Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa. Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta, jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.
Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —
Tämä on salonki.