Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.
Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla ympäröi.
Taivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen.
»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker.
»Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»
Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska, mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.
Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi kasteli saappaamme likomärjiksi.
»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen kaikki.»
Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.
Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui hukkuvan veden pauhinaan.
Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa. Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen: »Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä». Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja ainoa tepsivä keino kestää ne.