Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.
Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen savikerroksen peitossa.
Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet — vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim esitti uuden ehdotuksen.
»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».
»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä kuivan paikan», vastasi karjanomistaja.
Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin. Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.
Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti veden valumasta niskaamme.
»Tässä se on», sanoi hän.
Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta. Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme löysimme istuimeksi sopivan maapengermän.
»Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja».