»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja, laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi. Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja. »Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte, että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan rautanne kanssa tänne asti.»
Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.
Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.
»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode rintataskustaan.
»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä tupakkamälliksi», sanoi hän.
Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa, että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista, kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan karjanmerkintä-tilaisuudessa.
Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen loppumaton.
Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.
Yhdeksäs luku.