»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»
Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia, joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa, ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen, jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.
Kymmenes luku.
TEXASIN KÄVIJÄT.
Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado Rogersiksi.
Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä Kalifornian kultakaivoksilla.
No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion, ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille paikalle, jossa Juma nyt on.
Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa, rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin, kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita, alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia, ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän, pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta ja muista asioista siirtolaisten kanssa.
Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.
»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme jäädä tänne.»