»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»
»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»
Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä. Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.
Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle. Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.
Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä kaupunki.
Yhdestoista luku.
YKSIKÄTINEN MERIMIES.
Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi hän kohta jatkamaan kertomustaan.
Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut siitä hyvän merkin reiteeni.
Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies, jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta. Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.