Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen. Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi yritykseen.»
»Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä.
»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään pitäisin.»
Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa hänet joka sopimus»pykälään.
Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt häntä yhtäkaikki.
»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen päälle.»
»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja menkää ulos.»
Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa, sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.
Kahdestoista luku.