Sillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta.
»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla.
Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»
»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.
Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.
Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi. Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi jotakin purjehduksesta.
Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa. Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin. Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se siltä näyttänyt.
Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien. Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti, sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme kauppamatkoille.
Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta. Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille. Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin. Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.
Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin. Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa, noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta näkynyt missään.
Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja soudimme maihin.