XXVI LUKU.
Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi. Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla, suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa. Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta, lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.
Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät, että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.
Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.
Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden. Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat, polku kävi epäselväksi.
Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen, seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.
Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.
— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.
— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.
Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.