— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.
Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!

Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti, vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija löytää piilotetun neulan.

Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä, etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.

Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku. Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.

Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään, mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään. Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä main oli riistaa.

Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen. He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen, asuinsijaa.

Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi; hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.

Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille, herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta. Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.

Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin lyhyeltä ja helpolta.

Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa, mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista keskusteluakin käyntiin.