He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican) = kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan. He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi… Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.
Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä, että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä peliä.
Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin, väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan; siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.
Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän ne visusti toisten silmiltä.
Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty, mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta. Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa, joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki. Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät. Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.
He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui, mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.
Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton, jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen, mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten seutujen autiuteen.
— Ei vielä! sanoi hän ääneen.
XXVII LUKU.
Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut, niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava, että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.