Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin. Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.
Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän, taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään, tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.
Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla; auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut mitään.
Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat. Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän läheisyyteensä.
Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli ihminen voitettu.
XXVIII LUKU.
Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli tullut.
Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.
Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti, koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta, osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta. Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti, voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.
Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.