Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan. Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien rinnalla.
Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.
Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.
XXIX LUKU.
Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen. Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa, kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.
Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava, se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —
Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.
Sitten kuiskasi hän heikosti:
— Jibiwanisi!
Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:
— Sinä palasit.