Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.
Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:
— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.
Ja taas, hetken kuluttua:
— Sinä palasit takaisin.
Onnellisena sulki hän silmänsä.
— Miksi palasit? kysyi hän sitten.
— En tiedä, vastasi Dick.
Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän, valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin ihmiskunta.
Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.