May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia myöhemmin olivat he lähtövalmiit.
Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten. Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa. Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien ympäröimään lammikkoon.
Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia. Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa, yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin vesipuolelle polun kanoottia varten.
Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä. Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään, käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa. Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen, kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.
Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.
Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.
Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.
Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa, horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.
Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin, ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi, suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.
Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty. Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja ajatuksensa.