Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa. Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä, tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän, tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana. Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin moitettakaan.
Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.
Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen liverrys heidän korviinsa.
Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket. Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran, heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.
Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.
— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut turkispyytäjiä.
Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin — mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti »kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja tokaisi lyhyesti:
— Heidän leirinsä.
Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. — Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista. Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä. Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi huomionsa niihin.
— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän, sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick, me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.