— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään, lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi kesy.
Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään. Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin, häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta katseesta huolimatta.
— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.
— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.
Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti sammalpehmikkeillä.
— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi joutilaana.
Dickille puhui hän yhtä suoraan.
— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään: sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja auttaa sinua. Näkemiin!
— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:
— Hei!