— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.
Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.
— On verkonnoston aika, virkkoi hän.
Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan tarpeen.
Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä ympärilleen.
Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli käsissä.
— Hei! huusi hän.
May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli sammunut hänen katseestaan.
— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin ah-tékin, karibun, vuota.
— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.