Pohjan perien käyrää veistä, couteau crochea, käyttäen vuoleskeli Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe pantiin sitten syrjään kuivumaan.
Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana, sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon, tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon, jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran toisensa jälkeen.
Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti. May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa, sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.
Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten viimeisteltyinä.
— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin, seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan, hirven, raakaa vuotaa.
— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.
Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä, kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja babiche, jotta siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun juurelle piiloon.
— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.
Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun oksalle odottamaan.
Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky», puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus. Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti, vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.