— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.
Vain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden taivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen arvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan itseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän suonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio rakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi pääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari pystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan matkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.
Miehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei liikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet, ilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät levällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli kasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman yllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot kaamean pelon vääristäminä.
XXIII LUKU.
Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä, puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän aavemaisilta ja epätodellisilta.
Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois, palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi, nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen, katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi, mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti hänet ihmisten silmiltä.
Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa. He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää, miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet, kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.
Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.
Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.
Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.
Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.