— Antauduttako? kysyin.
— En! pärskähti hän.
— No, sitten taitan käsivartenne!
Hän ei vastannut mitään.
Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin oikein tosissani.
— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!
Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan. Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin, sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan hievahtamatta.
Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.
— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.
Tuijotin häntä ällistyneenä.