Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa. Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi, mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan käteni.
Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin, että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja pysyttelin hänen kintereillään.
Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin. Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.
Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään, sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti vastustajan saatua tällaisen otteen.
Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi ylös, pidin pienen tauon.
— No? tivasin.
Hän ei vastannut.
Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt. Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla — väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen. Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.
— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin itsekseni.
Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan, jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.