Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.
Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain, jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi. Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.
Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.
Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan, jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi. Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen. Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi, haluaisimmeko kuulla soittoa.
Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.
Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä ja veikeä hymy huulilla.
Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta. Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua, ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme laitumelle ruohikkoon.
Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin, Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani, tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian kokemattomana vartiohommaan.
Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli. Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa. Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.
— Porcupine, ilmoitti Bagsby lyhyesti.