Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.
— No, mutta katsokaapas tuota! huusi hän.
Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle, ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita paistavan kastilialaisylimyksen.
— Katsokaa hevosia! neuvoi McNally yhä ärtyneempänä.
— Entäs sitten? tokaisi Johnny.
— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi: — Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat työskentelevät kuin hevoset.
Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle. Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.
— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan, jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.
XXIII luku.