— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.
Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.
Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.
— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.
— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti Talbot
Ward.
Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.
Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.
Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.
Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään pahoin, että tosiaan olimme jyrynneet aika tavalla. Kun tämä asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.
— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.
III luku.