En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet. Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine, joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot, huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.
Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.
— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli. Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata aikaa.
Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme »Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.
Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina, mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita, lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla, joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden. Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja, yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista. Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.
Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui säännöllisesti myöhään yöhön.
Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon, jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla, hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala. Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja jatkettiin keskustelua.
Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun, äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen kuva senaikuisesta nuorisosta.
En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi, etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä kultakentillä.
Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio- ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.