Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava, N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä, mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me uskoimme häntä.
Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa loisteessa.
Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.
— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana odottamatta.
— Varsin luonnollista, vastasin minä.
— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.
Minua suututti hieman.
— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?
— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi syy ollut minun, eikä teidän.
Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä. Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset, ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti, ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen, peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei poistunut kymmentä askelta edemmäksi.