Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli. Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan, kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.
— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä — hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää, merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan kylliksi!
— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.
— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta, varmuuden vuoksi.
Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa, lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa. Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä, jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.
— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte heitä?
— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny, kangistuen heti.
— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun ollenkaan.
Hän nauroi.
— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.