Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa, lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.
Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.
Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.
— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi
Johnny.
— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.
Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa, että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.
Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.
Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti vihaisesti.
— Minähän makaan suossa! huusi hän.
Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.