— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.
Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.
— Onko kellä jano? kysyi Cal.
— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.
— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa teltta pian kuin seula.
— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.
— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.
Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi, mutta pelastunut hengissä.
Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.
Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.