Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen summa.
Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille. Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.
Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo 1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta synkkää muistoa näiltä main.
XXVIII luku.
PALUUMATKA.
Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.
Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita, toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.
Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota lukuun desperadoja ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen oli huonolla käsialalla töherretty:
»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni, mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja tavarat ovat toisten omaisuutta.»