Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti» osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon nähtävää.
Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.
— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi ihastuksesta.
— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!
Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.
— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut. Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita, eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään, musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista. Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla käännyttää koko tämän kaupungin.
Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin saarnan päätyttyä.
Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman. Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia. Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin, mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.
Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka seinää vieläkin koristi laivan nimi, Niantic.
— Onpa kelvannut Talbotin keksintö, huomautti Yank.