— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?
Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia, häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.
— Katsokaahan tätä koiraa, pojat! sanoi Yank äkkiä.
Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.
— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!
Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut kuonoaankaan.
— Ei maksa vaivaa, virkkoi koiran omistaja, joka nyt ilmestyi oviaukkoon.
— Mikä sitä vaivaa? kysyi Johnny harmistuneena. — Onko se sairas?
— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta ilman että se viitsii murahtaakaan.
Lausuimme osanottomme koiran omistajalle ja jatkoimme matkaamme.