— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin. Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani, lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.
Padronemme kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä, kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan alcalde, saapui meitä tervehtimään.
— Nämä ystävät minun, selitti padrone englanniksi, ollakseen meille höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.
Alcalde, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.
— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.
Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten — elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava, surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme, ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet tällaisesta seurustelusta nauttineet.
Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.
— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.
— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.
Alcalde käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille, räjähtäen sitten nauruun.