Manuel huudahti, kääntämättä päätään.
— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!
Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.
— Veneeseen! komensi Talbot.
Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.
Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.
Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.
— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin jonnekin, missä voimme lämmitellä.
— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä niskat nurin! uhkasin minä.
— Ihan tässä voi tulla huiluksi… jatkoi Johnny.